Berliini, rakkaani

Alkuun pari varoituksen sanaa. Kyseessä ei ole kulttuurishokin ensimmäinen vaihe, jossa uusi maa tuntuu poikkeuksetta maailman ihanimmalta paikalta ja jota ohjeiden mukaan seuraavat turhautumis- ja normalisoitumisvaiheet. Sen sijaan kirjoitukseni tavoittelee rakkaudentunnustusta elämäni kaupunkia kohtaan. Jos et pidä lähestulkoon pateettisesta vuodatuksesta, hyppää tämän tekstin yli. Berliini on minun kaupunkini ja on ollut sitä jo vuosien ajan.

Ensimmäisen kerran tutustuin Berliiniin lukioaikoinani. Viikonloppureissu aiemmin täysin satunnaiselta kuulostaneeseen paikkaan jätti jälkeensä valtavan tarpeen nähdä ja kokea lisää, palata uudestaan ja upota kaupungin henkeen, tarinoihin ja tunnelmaan. Seuraavalla reissulla elin jo tiedossa siitä, että palaisin uudestaan pidemmäksi aikaa. Sillä kauan odotetulla pitkällä matkalla olen nyt. Tiedän jo muutaman viikon jälkeen, että ensimmäisellä matkallani herännyt tarve ymmärtää ja kokea Berliinin sielua ei laannu edes neljän kuukauden aikana. Tulen kaipaamaan tänne loppuelämäni ja rauhoitun hetkeksi vasta, kun näen Alexanderplatzin TV-tornin siluetin piirtyvän kaupungin ylle. Tänne palaan aina uudestaan.

En osaa määritellä aivan tarkasti sitä, mikä tekee Berliinistä minulle niin tärkeän paikan. Pystyn listaamaan muutamia tekijöitä, joista voidaan muodostaa osa kiintymystäni kaupunkia kohtaan, mutta silti moni syy jää tuntemattomaksi.

Ensimmäinen määriteltävissä oleva syy on kaupungin historia ja edelleen kaikkialta esiin puskeva poliittisuus. Berliiniä on revitty rikki ja jaettu, pommitettu, purettu ja rakennettu uudelleen monia, monia kertoja. Patsaita on kaadettu, uusia on pystytetty tilalle ja katuja on nimetty uudelleen. Nimeämisen ja näyttämisen politiikka saa täällä aivan uusia ulottuvuuksia. Kaupungin kasvot ovat arpiset, mutta elävät ja poliittista historiaa voi lukea kaikkialta, mihin Berliinissä ikinä kulkeekin. DDR:n henki leijuu vielä monissa paikoissa. Vanha ja uusi elävät täällä käsi kädessä ja uuden nousemisen voi nähdä kaikkialla kohoavista nostokurjista.

Toinen syy on kaupungin elävyys. Berliini hengittää jatkuvasti ja minä haluan hengittää sen mukana. Koko ajan tapahtuu aivan valtavasti kaikkea ja vastaan voi tulla ketä tahansa, koska tahansa ja missä tahansa. Berliini on sopivan äkkiväärä ja yllätyksellinen ja jokaisella kaupunginosalla on oma henkensä. Elävyyden määrittely on vaikeaa ja siitä kirjoittaminen on kuin saippuakuplan tavoittelua. Kun keksin jonkin kiinteän määritteen se poksahtaa silmilleni ja jättää jälkeensä hämmentyneen tunteen. Berliini on iholla, mutta silti tavoittelematon. Tyydyn siis listaamaan satunnaisia asioita, joiden vuoksi kaupunki elää ja on niin rakastettava kuin on.

Rakastan radanvarsien sympaattisia siirtolapuutarhoja pienine mökkeineen ja omenapuineen.

Rakastan sitä, että voin sulautua kaupungin ihmisvirtaan ja leikkiä kasvotonta tarkkailijaa.

Rakastan sitä, että paikallisliikenteestä on oikeasti jotain hyötyä.

Rakastan saksalaisten taipumusta sijoittaa valtavasti hukkatilaa milloin mihinkin, se tekee elämästä mukavan väljää. Erityisesti pääkaupungissa on kaikki on suurta ja tilan tuntu valtava.

Rakastan sitä, että voin aivan milloin haluan mennä katsomaan Andy Warholin, Jeff Koonsin, Caspar David Friedrichin ja muiden lempitaiteilijani teoksia.

Rakastan Berliinin loputtomia indiekeikkoja.

Rakastan aikaista kevättä, kukkivia puita ja jopa sadepäiviä.

Rakastan sunnuntaikirpputoreja hippeineen kaikkineen.

Rakastan ü-näppäintä.

Rakastan sitä, että asiat keskimäärin toimivat, mutta silti täällä on löydettävissä viehättävää arvaamattomuutta. Saksalaiset onnistuvat olemaan jokseenkin rauhoittavia ja selkeitä.

Rakastan sitä, että voin jo huhtikuussa siristää silmiäni kohti aurinkoa ja yrittää olla välittämättä pisamanmuodostuksesta ja todellisesta palamisen riskistä.

Osansa kaupungin viehätyksestä luo myös kymmenkunta vuotta jatkunut viha-rakkaussuhteeni saksan kieltä kohtaan. Muistan muutamia vuosia sitten vannoneeni, ettei enää koskaan saksaa. Nyt olen joka päivä iloisempi siitä, ettei tuo lupaus koskaan pitänyt vuotta kauempaa. On mahtavaa huomata, kuinka ymmärrän tuota ennen niin vaikealta tuntunutta kieltä ja kuinka ihmiset ymmärtävät minua. En voi vielä sanoa, että osaisin saksaa täydellisesti, mutta opin lisää joka päivä, mikä puolestaan lujittaa suhdettani Berliiniin.

Berliinin sielua on mahdotonta tavoittaa täysin, siksi kirjoituksenikin jää varsin vaillinaiseksi. Kaupunki elää ja muuttuu jatkuvasti, koko ajan tapahtuu jotain uutta, joka muokkaa kaupungin olemusta. On vain pakko hyväksyä väistämätön epätäydellisyys Berliinin tavoittelussa ja rakastaa sitä, mistä onnistuu saamaan otteen.

Elämäni bloggaajana

No niin, nyt on blogi perustettu. Olen aina suhtautunut bloggaamiseen hieman skeptisesti. Olen tähän saakka pitänyt bloggaajia julkisuudenkipeinä narsisteina, poliitikkoina, käsityökerholaisina tai muotiorjina, mitään näistä ihmiskategorioista syrjimättä, päinvastoin. Kunnioitan heitä ja heidän blogejaan häpeällisistä ennakkoluuloistani huolimatta.

En vain itse ole koskaan katsonut kuuluvani mihinkään edellä mainituista ryhmistä ja siitä päättelin, että bloggaaminen ei mahdollisesti ole juuri minun juttuni. Mietin myös, ettei ketään kuitenkaan kiinnosta, mitä juuri minä nettiin mahdollisesti jaarittelisin.

Kaikki muuttui, kun aloin lukea ystävieni matkablogeja. Tajusin, että hyvä blogi voi toimia kuulumisten vaihtajana, ystävyyden osoituksena ja ikävän lievittäjänä. Toisaalta blogin lukeminen voi luoda haikean ikävän tunteen, mutta myös iloa siitä, mitä ystävät ovat nähneet ja kokeneet.

Oma blogini toimii lähinnä itsereflektiona ja ajatusten jäsentäjänä. Kirjoittaminen on minulle luonnollinen keino saattaa muistoni järjestykseen ja pitää yllä jonkinlaista luovaa tasoa elämässäni. Toivon, että myös muut saavat teksteistäni jotain irti ainakin kuulumisten tasolla.

Pidemmittä puheitta.